Tunnetko tämän?

Ei ruma mutta ei myöskään mikään kaunotar! Tämä kasvi on viihtynyt meillä keittiön ikkunapöydällä jo yli kymmenen vuotta. Pelastin sen viime tipassa kalsealta kohtalolta, torikauppias oli nimittäin heittänyt sen roskikseen syksyn tultua. Sen jälkeenkin oli kerran käymässä huonosti. Lomamatkalta palattuamme totesimme että kukkien kastelija oli miltei ottanut sen hengiltä, eikä sen toinen puolisko ole koskaan palannut entiselleen. Siihen osaan ei koskaan tule marjoja. Haluaisin tietää kasvin nimen, mutta en löydä netistä. Ehkä joku kaktus. Kunhan vaan ei olisi nimeltään mikään käärme eikä mato...

Koskaan ei ilmesty ainuttakaan kukkaa, mutta joka vuosi varsiin putkahtaa pieniä valkoisia tai kellertäviä marjoja, valkoisen viinimarjan kokoisia.

Tiedätkö sinä mikä tämä on?

Aamu paljastaa

 Yöllä on oma elämänsä. Yritän nukkua, mutta toistamiseen on noustava katsomaan ikkunasta, vaikka en edes kuule mitään outoa. Kun talo on ollut pimeänä aikansa, silmä sopeutuu ja kykenee erottamaan ihmeellisen paljon yön pimeydestä puutarhassa, metsää vasten. Siellä on ruvennut tapahtumaan uutta juhannuksen jälkeen.

Meillä käy öinen äänetön vieras. Sillä ei ole päässään kuningattaren kruunua, mutta sitäkin mahtavammat hampaat leuoissaan. Sen turkki ei ole hermeliiniä. Näen sen nyt ensimmäisen kerran, enkä ensin tiedä mitä olen todistamassa. Laakeripensaan lehdet taipuilevat sinne tänne vaikka on aivan tyyntä. Sitten erotan jotakin edestakaisin riuhtovaa liikettä. Onko siinä koira tai kaksi? Nyt, keskellä yötä?

Onhan puutarhassamme käynyt mäyriä, kettuja, peuroja, hirviä ja jäniksiä, mutta nyt kyseessä on uusi tuntematon vieras. Tämä ei pelkää mitään. Villisika tonkii, etsii ja kääntää uskomattoman määrän turvemöykkyjä. Kivet siirtyvät kaivajan tieltä, ja jälkeä tulee. Kello kaksi yöllä väläyttelen lampulla, koputan seinään. Ei tapahdu mitään. Otus heiluttaa häntäänsä kuin ystävällinen koira, ja jatkaa urakkaa. En tiennyt, että villisika on nyt kesällä vaaleaturkkinen ja täplikäs. 

Katselen aikani ikkunasta. Lopulta menen ulos ja heitän matkaan yhden koristekivistäni. En osuakseni, ainoastaan pelottaakseni kävijän pois. Mutta herätän vain sen uteliaisuuden.

Viime yönä kävijä palasi ja valitsi uuden työsaran. Nyt meillä on valmiiksi kynnetty perunapelto, mutta väärässä paikassa, aivan makuuhuoneen seinän takana. Istuttamani viinimarjapensaat ovat muisto vain.

Ajattelen soittaa vakuutusyhtiölle ja tiedustella mitä ne mahdollisesti korvaavat.

Ai äitini olikin niin iäkäs?

Saan säännöllisesti viestejä suurelta kansainväliseltä sukututkimusarkistolta. Vahvistuu uusia juuria ja paljastuu tähän asti hämärän peitossa pysyneitä rönsyjä, siinä toivossa että minusta tulisi vihdoinkin maksava asiakas. Viikko sitten sain tietää että äitini syntyi 1738. 

Upeaa! Taidan olla maailman vanhin elossa oleva tytär, mutta aivan varmahan ei voi koskaan olla. Siis että olenko elävien kirjoissa.

Mitäpä muuta?

Näitä ruutuja aina vaan kummittelee mielessä. Helppoja soveltaa sekä kuvaan että arkielämän suunnitteluun. Tai sitten on niin että elin lapsuuttani kaukana prinsessoista ja satujen tummasta maailmasta. Nyt niitä ilmaantuu arvaamatta nurkan takaa. Ai, ai.

Hän löysi sen

 ... kosijan juhannusyönä pudottaman sormuksen

Sininen syvyys

 Laiturilla istun ja pohdiskelen. Mitä syvyydessä ulapalla, onko sielläkin kesän rauhaa tai jotakin aavistamatonta kauan sitten tapahtunutta? Kai sen nyt jokainen näkee että kuningatar on käynyt pulahtamassa järveen. Unohti vaan uimamyssyn rantajalokivelle.

Juhannuksen yllätys

Ehkä ihmettelet, eipä ole kovin paljon mittumaarin tunnelmaa tässä kuvassa. Lipastomme on seisonut  samassa paikassa yli neljäkymmentä vuotta ja alkaa vaikerrella öisin aivan kuin olisi valmis romahtamaan millä hetkellä tahansa.

Tänään, juhannusaattona, aloin katsoa tarkemmin. Näetkö sinäkin? Kannesta ilmaantuu tuntemattoman käden taideteos...

Uudet ulottuvuudet 2: pinnan alta

 Ruutua ja raitaa, musta tussi on työväline jokaiselle joka hakee teräviä yksityiskohtia. Siinä ne vaatimattomat mutta riittävät lähtökohtani 80-luvulla kun myin kuvia taskurahahintaan Helsingin Sanomien nuorisopalstalle. Niitä piirtelin huoneessani miltei kaiket vapaa-ajat ja odotin aina lauantai-aamua kun lehti kolahtaisi postiluukusta. Tänään oma luominen on ehkä - poistumassa? Pieni pyyntö vain jonnekin avaruuteen ja kuva syntyy parissa sekunnissa. Vieläkin olen epäröivällä kannalla...

Uudet ulottuvuudet?

 

Mitä mieltä olet AI-kuvatuotannosta? Mielestäni parasta siinä on tuloksen odotus, ja eka kerralla tekstini tulkinnasta tuli tällainen.